to takku or not to takku? siinä vasta pulma. eikä ihan tuore pulma olekaan, olen haaveillut rastoista tasaisin väliajoin jo ainakin kymmenen vuotta. nyt olisi omaa hiusta yli olkapäiden, melkein puoleen selkään... enkä siltikään - taaskaan - tiedä. paitsi että kuitenkin taidan tietää. jotenkin tuntuu ensimmäistä kertaa ikinä siltä, että nyt sitä mennään. aika ihana ajatus. kesäkin tulossa.
ja samalla rintaa puristaa. että mitä minä hiuksia mietin. kun maailmassa tapahtuu ihan kamalia. tuntuu, että olen nähnyt aivan liikaa, ja silti katson ja luen lisää. en voi käsittää, että kokonaisia kaupunkeja on tiessään. niin monia ihmisiä, koteja.
ilmeisesti pahimmalla tuhoalueella ei asunut ketään japanilaisista tutuistani. kahden kanssa olen vaihtanut sen verran kuulumisia, että kunnossa ovat. toisella pieni tytär, jonka valokuvista muistamani kasvot pyörivät mielessä.
että ihan sama, hiuksia tai ei. aika onnekas sitä on, että tällaisia edes miettii.
